Niinhän se on, että aika kultaa muistot... Niño oli ihan kauhean villi murrosikäisenä. Remmissä mentiin miten sattuu, korvat oli useimmiten jossa muualla kuin mukana ja jos vaan tuli mahdollisuus niin karattiin. Ja sitten se tuhottujen tavaroiden määrä... Useita puisia huonekalujen jalkoja, kax pitkää villakangas rotsia, useita pareja kenkiä, Bollen loksit, monen monta leluaan ja mun kännyn. Multa meinasi usko loppua sen kanssa useaan otteeseen. Se oli aika ajoin niin kauhea! Thank god, se on nyt rauhottunut.

Mä jo luulin, että Diego on poikkeuksellinen eikä sille tulisi mitään kauheeta angstikautta ollenkaan. Turha luulo! Se aloitti sen vaan vasta yli yksi vuotiaana. Perussettiä... Ei kuunnella tai vaix kuunneltaisiin niin se ei välttis näytä siltä, rikotaan tavaroita, purraan ja piinataan broidia ihan hulluna. Ja kun Diegoa komennetaan niin se haukkuu takasin.  Kiukuttelee päin naamaa... Meinaa mennä hermo välistä niin lujaa!!

Ajattelin toissa päivänä, että Niisku oli paljon rauhallisempi kuin Diego. Mutta tarkemmin asiaa ajateltuani tulin siihen johtopäätökseen, että kundit ovat kyllä olleet ihan yhtä kauheita. Vaan vähän eri tavalla.

Mun on kyllä pakko myöntää, että vaikka hetkittäin on vaikeeta. Niin ne ihanat hetket ja muistot on miljoona kertaa parempia. Kundit ei vaan pysty kumoamaan sitä asiaa, että ne on mun silmäteriä!

Ja hei...! Mikä se semmonen samojediuros on joka ei osaa olla itsepäinen oman itsensä herra?(edes joskus) ;D    (Kuvissa: Niño n. 1v.)